Oli ollut vähän raskas päivä töissä ja istahdin koneelle. Sitten huomaan sivusilmällä, että Hysse tuijottaa meikäläistä. Sinänsä se ei ole mitään erikoista, mutta silmäkulmaan tarttui se, että suupielestä roikkui punainen naru. Jokseenkin täsmälleen samanlainen 20 senttiä pitkä nailonnaru kuin meidän Powerballissamme on.
Sillä sekunnilla alkoi kissajahti. Muutaman läheltä piti -tilanteen jälkeen sain Hyssen kiinni. Valitettavasti siinä vaiheessa naru oli jo kadonnut kokonaan nieluun.
Onkohan tuo vakavaa? Pikainen googletus ”kissa söi narun” antoi tulokseksi foorumiketjun, jossa kehotettiin pirauttamaan YESin puhelinpäivystykseen.
editointi jälkeenpäin: Tätä nykyä ”kissa söi narun” antaa tämän ykköstuloksena. Toivottavasti tämä sivu auttaa.
Päivystyksessä kehotettiin oksettamaan kissa. Ensin annetaan kissalle ruokaa (jotta olisi jotain oksennettavaa), sitten kynnenpään kokoinen vedellä sidottu köntti (ei isompaa, ettei myrkytetä sitä) suolaa nieluun. Jos ei tule laatoitusta, suosittelivat viemään tuon mittaisen narun tapauksessa lääkäriin lääkkeillä oksetettavaksi, ettei jumahda suolistoon.
Päivitys 29.3. Mikko tuli juuri eläinlääkäristä, kun Paula oli syönyt narun. Kuulemma suositusta on päivitetty, ettei kannata antaa suolaa, koska moni ei oksenna, mutta myrkytyksen riski on olemassa. Tärkeää on, että oksetus tehdään parin tunnin sisällä langan syömisestä, koska muuten se voi olla jo suolistossa.
Jos joku lukee tätä Googlella ”kissa söi narun” -hakusanoilla tänne päätyneenä, älkää luottako tuohon yllä olevaan, vaan soittakaa itse 0600-97411 YESin päivystykseen (1,25 EUR/min), niin osaavat kertoa ohjeet tarkemmin juuri sinun keissiäsi varten.
Saija ei ollut tässä vaiheessa vielä kotona, joten kävin kylpyhuoneessa yksin tämän taistelun. Myöhemmin kävi ilmi, että meillä on suolasirottimessa merisuolaa – hitostako minä noista tiedän – ja se ei kuulemma toimi. Ei toiminutkaan, Hysse vain ihmetteli.
Saija tuli kotiin, vaihtoi suolan toiseen, tuuppasi nieluun ja mirri laatoitti kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla narun ja ruokaa, toisen encorena yleisölle. Kaikki oli hyvin taas.
En näemmä osaa valita edes oikeaa suolaa kissalle. Ehkä ruuanlaittotaidoissani on parantamisen varaa.
Hysse ja Flippi 
Ei se merisuola vaan se suolan määrä ja rivakka toiminta. Toinen meistä on maalta ja toinen ei.
TykkääTykkää
;D nyt on helppo nauraa kun asialla oli onnellinen päätös. Täytyy taas sanoa että sisko ja veli ovat kovin samankaltaisia. Sirikin on erittäin kiinnostunut kaikenlaisista naruista ja etenkin niiden syönnistä. Joten on Kissukkalassakin Googlattu ”kissa söi narun”. Henkalle lohdutukseksi että en minäkään sitä suolaa osannut syöttää – Siri vain kuolasi ja juoksi karkuun ;D
TykkääTykkää
btw, onks kukaan nähnyt mun auton hinausköyttä? Ollut kateissa siitä asti, kun Hysse oli meillä saunomassa 🙂
TykkääTykkää
Kuulin jälkikäteen, että tämän postauksen lukemisen jälkeen erään talouden kaikki narut lähtivät piiloon.
TykkääTykkää
Tämän postauksen ansiosta osasin suhtautua tilanteeseen riittävällä vakavuudella ja tein tosiaan ensin suolatempun (ei oksettanut mutta Paula alkoi pomppia ja vaahdota ja kuolata). Sitten soitin eläinlääkäriasema Hertan päivystykseen ja yllämainittuun YESin palvelunumeroon. Molemmista sanottiin että suola toimii lähinnä koirille, ja että suolan kanssa on aina myrkytyksen riski. Suosittelivat että käytän eläinlääkärissä jossa rauhoittavan lääkkeen avulla saadaan oksentamaan. Lähdimme Hertan päivystykseen, jossa Paulalle pistettiin rauhoittavat kankkuun ja noin 10 minsan päästä tulikin sitten reipas laatta jossa myös noin kyynärän mittainen pätkä lankaa, jonka Paula oli napostellut poskeensa pöydällä olleen kaitaliinan päästä.
TykkääTykkää